Oma rakas jouluni osa 2. ja 11. luukku

Jouluperinteiden muistelut jatkuu. Nyt päästäänkin jo siihen h-hetkeen, eli aattoon.

Jouluaattoaamu taitaa kulua melko samalla lailla kuin niin monella muulla: aamiaista, Joulupukin kuumalinjaa, Lumiukkoa ja joulurauhan julistus. Hyvin pian julistuksen jälkeen lähdemme sen sukulaisen luo, jossa joulua sinä vuonna vietetään. Ennen koko suuri sukumme kokoontui mummolaan, mutta myöhemmin alettiin viettää joulua käytännön syistä myös muualla. Olen kyllä onnekas siinä, että minulla on suuri ja läheinen suku. Joulu siis vietetään aina äitini viiden sisaruksen perheiden kesken. Serkkujakin on aika liuta ja vaikka vanhimmat miestä serkuksista ovat jo reilusti päälle kolmenkymmenen ja nuorimmat yli rippikouluikäisiä, niin yhä meistä on ihanaa kokoontua jouluksi yhteen. Enkä voisi ainakaan vielä kuvitellakaan viettäväni joulua kovin pienellä porukalla. Minun jouluuni kuuluu iso lössi, kova puheensorina ja paljon naurua. Joulua ensimmäistä kertaa suvussamme viettäneet uudet jäsenetkin ovat aina ihastelleet sukumme tunnelmaa. Meillä ei tunneta ilmaisua "suku on pahin", ainakaan jouluisin.

Omaa kuvaa en löytänyt, mutta äitini suosikkikoristeita jouluisin taitaa olla roikkuvien ornamenttien kokoelma, jotka hän ripustaa tähän tyyliin ruokapöydän ylle.

Joulunviettopaikassa aletaan heti valmistella jouluateriaa. Kukin perhekunta huolehtii yleensä ennalta sovituista tuomisista ja tuolla lössillä saadaankin melkoinen tarjonta aikaiseksi. Ruokailu tapahtuu aina vähän missä sattuu, sillä keneltäkään ei löydy tarpeeksi pitkää pöytää koko suvulle. Ja aterian (+ santsikierrosten) jälkeen väki onkin katkeransuloisessa ähkyssä.

Jos olemme kotipaikkakunnalla, varsinkin osa meistä naisväestä lähtee vähän ruokailun jälkeen hautausmaalle viemään kynttilöitä jo menneiden rakkaiden haudoille. Jos suinkin jaksamme, matkaa ei ole liikaa ja pakkanen antaa myöden, reissu tehdään kävellen. Pientä ulkoilua saattaa olla ohjelmassa muutenkin, ellei hautausmaalle päästä. Kahvit juodaan sitten, kun vatsassa alkaa tuntua vähän enemmän tilaa.

Joskus iltapäivällä saapuu joulupukki. Muistan vieläkin sen kihelmöivän olon vatsanpohjassa, kun lapsuudessa suku asettui mummolan tupaan odottamaan pukin saapumista. Piileskelin aina kuusen takana ihan varmuuden vuoksi. Paras joulupukkimuistoni lapsuudestani on se joulu, kun pukkimme oli isoisäni ystävä, näyttelijä Esko Nikkari. Täytyy myöntää, että sen esityksen vuoksi minä pukin olemassaolon epäilyn jo aloittanut taisin vakuuttua toisin - ainakin hetkeksi. Myöhemmin meille vakiintui moneksi vuodeksi eräs tietty pukki, jonka hurtti ja vähän röyhkeämpi huumori upposi sukumme tyyliin. Lapsille luonteva pukki meni täydestä ja vanhempi väkikin sai aina ulvoa naurusta. varsinkin, kun vuosi kerrallaan pukki alkoi jo tuntea väkeämme ja tiesi kysellä kultakin henkilökohtaisia.

Kun serkukset vanhenivat, ei pukkia enää tilattu, mutta nuoret serkkupoikamme vetivät oman pukkishow'n muutaman vuoden ajan. Eräs näyttelijänlahjainen serkkupoikani nautti roolista suunnattomasti, koska hän pääsi aina käskyttämään vanhempia sukulaisia. Hänelle piti muun muassa aina kumartaa tai niiata liioitellun syvään, että lahjansa sai haltuunsa.

Siskonpojan ensimmäinen joulupukkikokemus serkkumme sylissä. Lametta tosin kiinnosti enemmän. Melkoisia pukkeja!

Nyt kun suvussa on jo alkanut uusia sukupolvi pikkuihmisiä, käy koko sukua ilahduttamassa taas ulkopuolinen pukki. Nuo serkkupojatkin ovat kasvaneet sen verran, etteivät enää pukeiksi taitaisi suostuakaan. Nyt onkin hauskaa, kun nuo "vanhimmat nuorimmat" ovat jo päälle kahden ja ymmärtävät jo pukin päälle paremmin kuin aiemmin.

Joitain vuosia suvussamme on ollut myös salainen tonttu -perinne, eli arvomme kuka antaa kenellekin sukulaiselle jonkun yllätyslahjan, jonka mukana on jokin lahjaa koskeva runo, pakina, vitsi tai muu teksti. Viestit luetaan ääneen ennen lahjan avaamista.

Pian pukin käynnin jälkeen suku hajaantuu omiin koteihinsa loppuaatoksi. Meidän perheessämme suoritetaan vielä omien lahjojen jako. Nykyään se onkin aivan erityisen erityistä, kun on taas lapsi perheessä. Enkä nyt millään malta olla mainitsematta, että ensi vuonna mukana onkin uusi pieni ihminen, sillä veljeni ja kälyni esikoinen syntyy kesällä. (ja kuka tietää, ehtisi ensi vuoden aikana vielä joku muukin lisätä päälukua)


Suloisin hetki jouluaatossa taitaa kuitenkin olla se, kun saa väsyneenä vaihtaa ylleen uuden pyjaman, laittaa lämpimät sukat jalkaansa ja istua iltaa ihan perheen kesken, ehkä kirjaa lueskellen tai elokuvaa katselen ja muiden kanssa jutellen.

Siinäpä se: minun jouluni koostuu sekä riemukkaista että rauhallisista hetkistä läheisten kanssa, tunnelmasta nauttien.


Joulukalenterissa kuullaan nyt yksi niistä ihanista joululauluista, joka vie ajatukset aina siihen omaan joulunviettoon. Tämä vanha perinteinen verso taitaakin olla se kaikkein rakkain.